Kaamosväsyinen Damaskosksesta palanut muistelee hienoa matkaansa:

Prahan vanhassa kaupungissa olin pitkästä aikaa yksin ajatuksieni ja kameran kanssa, tunne oli vapauttava ja samalla pelottava, ei enää Facebook-pakkomiellettä, ei nettiä, ei rutiinia! Huullaannuin vapauhden tunteesta niin paljon, että söin kaikkea mahdollista ja räpsin kuvia sairaana. Ostin jopa uuden matkakirjan, vetäydyin vanhan kirkon viereiselle terassille dokumentoimaan syntyjä syviä.

Väsähdin täysin 11 tunnin välistopista Prahassa ja ajattelin, miten selviän Damaskoksesta. Saapuminen instituutin talolle oli nostalgista. Siitä tuli mummola mieleen: raikas yöilma, kylmä kulkumatka sisäpihalla ja lämpimät paksut peitot lämmitetyssä huoneessa. Oli luksusta huomata, että sain oman huoneen, olin henkisesti valmistautunut jakamaan Kaisan kanssa samaan huoneen ja sängyn, olin ihan jippiii! (kyl te tiedätte, ettei mulla ole mitään vastaan bunkata Kaisan kanssa, cmon!! On vaan ihana nukkua omassa sängyssä)

Ajattelin kaiken kokeneena matkailijana pitäväni hyvin puolia ulkomaailman hälylle, mutta olin tietysti aliarvioinut kirkon ja moskeijan äänitehosteet. Heräsin ensimmäiseen lirutusherätykseen ja ihmettelin, ohoh, taisin nukkua yhteen, onpas aurinkoista. Kello oli siis vasta 7 aamulla. Selvittyäni järkytyksestä palvoin aurinkoa ja aamua ihailemalla kaunista kattoa sängyssä makaillen. Jo se hetki oli koko matkan arvoista.

( Lue lisää )

Torstai oli kyllä aikamoinen päivä tosiaan. Pommistahan tuli nyt virallisen version mukaan rengasräjähdys, joka tappoi kolme ihmistä. Minkälainen rengas räjähtää pumpattaessa niin, että tappaa kolme ihmistä? Ja sopivasti juuri ne kolme, jotka olivat töissä, eikä yhtään pyhiinvaeltajaa? Jännä rengas.

Tuo toinen uutinen vei joksikin aikaa pohjan tältä paikalta. Raiskattu tyttö oli suomalainen, ja vaikkei se asiaa sen pahemmaksi tee, kyllä se silti jotenkin mukamas tuntuu liippaavan lähemmältä. Tekotapakin oli niin hirveä, että loppupäiväksi jäi raskas paino rintaan ja suru tämän uhrin puolesta. Tässä tapauksessa ei olisi auttanut terve järki, ei kaverin kanssa kävely, ei itsepuolustustaidot, ei mikään. Se turvallisuudentunne, jota olen täällä niin kovasti arvostanut, mureni nopeasti. Ihan hyvä varmaan muistaa, ettei missään maailmassa ole sellaista lintukotoa, jossa ei olisi mitään pahaa. Mutta silti..

YC saapui nyt torstaiyönä ja toi mukanaan sentään muuta ajateltavaa. Olemme ottaneet aika rennosti, lähinnä fiilistelypohjalta. Maustemarketti kaupungin pohjoispuolella tsekattu, linssikeittoa syöty ja hummusta taivasteltu. Tänään on vuorossa ne kuuluisat itsenäisyyspäivän juhlat, jonne YCkin nyt vihdoin ja viimein sai kutsun. Jihuu, Four Seasonsin Levant Ballroom odottaa! Mustat sukkahousut pitäisi vielä löytää, vaikka taitaa olla mahdottomuus löytää kuviottomia. Kampaajalla aiomme käydä föönauttamassa hiuskuontalomme kuosiin ja sitten olemmekin valmiita juhlimaan.

En kyllä millään usko, että olen lähdössä yhtään mihinkään. Alunperin aioimme Ann-Marin kanssa pitää läksiäiset torstaina (hänhän lähtee Suomeen samalla lennolla kuin minä ja YC), mutta yhteistuumin päätimme jättää ne pitämättä. Ei voi pitää läksiäisiä, kun ei usko lähtevänsä. Ei sellaista voi juhlistaa. Saa nähdä mikä hepuli iskee sitten sunnuntaina.. YC saa raukkaparka raahata mut koneeseen vielä.

Sayyida Zeinabin alueella tuossa muutaman kilometrin päässä räjähti pommi tänään. Tuntuu ihan uskomattomalta. Pommi räjähti bussissa, jossa oli iranilaisia pyhiinvaeltajia. Umm Muhammed soitti kotiin ja käski pitää pojat kotona. Suomen uutisissa ei vielä mitään, mutta BBC:llä se on ykkösenä. Ihan tajutonta.

JA eilen raiskattiin joku tuossa Suoralla kadulla. Eilen. Meidän Suoralla kadulla. Mä en oikeasti ala. Siis oikeasti.

Kolmen kirjoituksen päivä! Huh.

Viimeinen työpäiväni oli tosiaan torstaina ja meni aika lailla kihisten. Onneksi saimme naapurin Nabililta kaasua ja lämmityskin tuli parin päivän jälkeen päälle. Perjantaina kävimme porukalla taas Nabililla syömässä perinteiseen tyyliin. Jos käy Nabiilin ravintolassa syömässä Hannun ollessa seurueessa, ei joudu maksamaan yhtään mistään mitään. (Olen niin hemmoteltu täällä, apua!) Herkullinen mezzevalikoima kuten aina: hummusta, mutabbalia, tabboulea, muhammaraa ja lempisalattiani fattoushia.

Joskus sitä onnistuu pysähtymään hetkeen ja tajuamaan, että on onnellinen juuri siinä missä on. Joskus sitä huomaa olevansa niin kaukana kotoa, puolituttujen ihmisten keskellä kuin kotonaan; tupakansavun, vesipiipun pöllähdyksien, rönsyilevien keskustelunpätkien ja naurunrämähdysten sekamelskassa.

Kaiken hauskuuden keskellä emme kuitenkaan voineet olla huomaamatta Nabiilin tyttöystävän surumielistä ilmettä. Nabil ja Olga ovat molemmat tahoillaan naimisissa ja kummallakin nyt avioeroprosessit vielä käynnissä. Ravintolan yläkerta on tällä hetkellä heillä tilapäinen yhteinen koti. Olgalla tilanne on kuitenkin aika paljon rankempi kuin Nabililla, sillä hänellä on kaksi poikaa, joita hän ei ole saanut nähdä prosessin alettua eli viimeiseen viiteen kuukauteen. Hänellä ei myöskään ole yhtään omaa rahaa, ei mitään koulutusta eikä työpaikkaa. Kun Olgalta kysyy, mitä hänelle kuuluu, hän hymyilee surullisesti ja huokaisee. Voin vain kuvitella, kuinka tylsistynyt hän on istumaan ravintolassa kaiken maailman vieraita viihdyttämässä illasta toiseen. Ehkä joskus hänkin haluaisi vain keittää kupin teetä ja mennä aikaisin nukkumaan. Tai mistäpä minä tiedän: he kuitenkin istuvat joka aamu terassilla vodkapullo pöydässä ja illalla pullo on vain vaihtunut viskiin.

Voi meidän aukion draamaa. Tätä melkein jää kaipaamaan.

Kuten joskus aiemmin mainitsinkin, täällä instituutilla asuminen on kuin Big Brother –talossa elelisi. Porukka vaihtuu ja dynamiikka muuttuu jopa yhden ihmisen vaikutuksesta. Välillä täällä on sellaisia vieraita joille täytyy huomauttaa perusasioista kuten ”Älkää syökö muiden ruokia” ja välillä sellaisia joiden kanssa vain klikkaa. Tällä hetkellä meillä on todella mukava porukka täällä: Maiju, minä, taiteilija-Riikka ja YK-Robert. Olemme istuneet monta iltaa syömässä Riikan tekemää lammasta tai Robertin kokkaamaa katkarapupastaa, olemme käyneet ulkona ja jutelleet syntyjä syviä.

Tämä Robert on muuten aikamoinen tapaus. Ruotsalainen laivastomies, joka myi moottoripyöränsä voidakseen ostaa nuoremmalle tyttärelleen hevosen. Siis ihan oikeasti.. Itse asiassa koko perhe muutti Tukholmasta Etelä-Ruotsiin, jotta molemmat tytöt voivat panostaa ratsastusharrastukseensa täysillä. Robertilla on myös tatuointi, joka on tietenkin kaksi sydäntä ja hänen tyttäriensä nimet. Tietenkin. Tästä pikkukaupungista he ostivat 1870-luvun talon, jonka alakerta on Robertin vaimon käsityökauppa. Alkaako kuulostaa jo epätodelliselta? Ei siinä vielä mitään, mutta Robert on vielä kaiken päälle päätteeksi todella sympaattinen tyyppi. Katkarapupastaakin söimme oopperamusiikin soidessa taustalla..

Hän on myös raahannut meitä pariin otteeseen YK-rauhanturvaajien Happy Houriin. Aika tuskaisia tapahtumia itse asiassa: liikaa tylsiä sotilasjuttuja. Siltikin, jos emme olisi menneet sinne, emme olisi saaneet kutsua itsenäisyyspäivän juhliin! Aikaisempina vuosina juhliin on kutsuttu kaikki Damaskoksen suomalaiset, mutta uusi suurlähettiläs on ottanut uuden linjauksen ja jättänyt pois harjoittelijat kutsulistalta. Ai, olisittepa nähneet ihmisten ilmeet, kun he ovat kuulleet, ettemme ole saaneet kutsua. Niin tyrmistyneitä. ”Siis ketä sinne kutsutaan jos ei teitä? Ihan senkin takia, että olitte presidentin vierailussa mukana! Mitä ihmettä?” Mutta ei kun ei. Tämä tilaisuus on 500 hengen tanssiaisillallinen ja kutsut sinne haluttuja, joten alistuimme kohtaloomme. No, täällä rauhanturvaajien Happy Hourissa sotilaat kyselivät oikein innoissaan, saimmeko jo kutsumme. Ehei, emme saaneet. Loksahtaneet leuat. Kuten tavallista.

Seuraavalla viikolla Robert sitten kertoi meille, että voimme soittaa eräälle Matille, jos haluamme kutsut juhliin. Minähän sitten soitin Matille, joka kertoi, että hänellä on vielä kaksi hätävaraksi säästettyä kutsua. Wuhuu! Mutta mutta.. YC on tulossa tänne juuri silloin ja olisi aika ikävä jättää hänet koko illaksi yksin seikkailemaan meidän juhliessa Four Seasonsissa. Päätin sitten olla oikein röyhkeä ja kysyä vielä yhtä ylimääräistä paikkaa. Jos vaikka joku sairastuisi tai joku sotilas olisi vailla illallisseuraa.. Kröhöm. Todella epätoivoista, etten sanoisi. Matti kuitenkin vastasi heti, että hän pistää YClle alustavan varauksen, joka varmistuu keskiviikkona. Ei mitään muminoita siitä, että se voi olla hankalaa tai mitään, joten toivotaan parasta.

Johan on taas viikko pari ollut mitä kummallisinta menoa. Millään en malttaisi istua alas kirjoittelemaan, mutta viimeisen viikon alkaessa siltä tuntuisi varmasti vielä vähemmän, enkä kuitenkaan halua unohtaa näitä hyviä hetkiä. Kipeänä täällä on ollut kyllä koko talo joko vatsataudissa tai flunssassa. Maijukin tänään aamulla kysyi, että oksensinko vai yskinkö huoneessani. Onneksi sentään vain yskin.

Study in Europe –tapahtuma viime maanantaina oli aikamoinen. Sunnuntaina bussissa 5 tuntia Lattakiaan, ständin pystytys ja sitten edustusillalliselle paikallisen professorin luokse. Kuulemma ei saanut tulla farkuissa. No, onneksi oli yksi musta hame mukana. Aivan mahtava ilta kyllä: rento isäntä kamerakokoelmineen ja hyvää ruokaa. Itse messupäivänä olimme Maijun kanssa aika hepulissa, sillä meidän oli tarkoitus pitää esitys Suomesta 400 hengen auditoriossa. Siis kääk. Ihan oikeasti. Kaikilla muilla maakohtaisen esityksen piti joku lähetystöstä tai instituutin johtaja, mutta meillä me harjoittelijat hoidimme koko homman kotiin. Onneksi sentään sata henkeä 400 hengen salissa näyttää vähäiseltä, ja jos olisin tiennyt, miten leppoisasti esitys menee, en olisi vaivautunut stressaamaan niin paljon. Tosiaan aika huvittavalta näytti, kun meidän ständillä oli kolme blondia. Näin sitä Suomen brändiä maailmalla vahvistetaan!

Koko tapahtuman paras anti oli varsinaisen messupäivän jälkeinen illallinen. Ruotsin harjoittelija oli sopinut joidenkin opiskelijoiden kanssa illallisen, jonne me menimme mukaan. En siis todellakaan olis halunnut mennä: 7 tuntia opiskelijoiden kanssa oli vienyt kaiken intoni olla sosiaalinen. ”Eihän sun tarvi mitään sanoa,” yrittivät Ann-Mari ja Maiju. Hah. Milloin ikinä olette olleet vieraana illallisella, jossa ette ole sanoneet yhtään mitään? Mutta loppujen lopuksi olin todella tyytyväinen, että menin. Ilta jäi mieleeni yhtenä parhaista Syyriassa. Harvoin olen kokenut yhtä välitöntä samankaltaisuutta. Istuimme jääkylmässä, perinteisessä ravintolassa ja puhuimme tulevaisuudesta, niin kuin aina täällä, tietenkin. Mutta jokin näissä ihmisissä vain kolahti.

( Lue lisää )

Ja taas kerran mahtavia aamuja Syyrianmaalla.. Lämmitys rikki, kaasu loppu, kurkku kipeä, nenä tukossa ja työkaverit kateissa. Grrr. Grrr. Grrr vielä kerran. Hmph. Ärripurri. Siis ihan oikeasti. Ketkä menee keskellä viikkoa juomaan kolmeen asti niin, etteivät selviä aamulla töihin? Mä vaan kysyn. Mahtava viimeinen työpäivä, etten sanois.

Kaiken päälle päätteeksi lämmitys- ja kaasujutut pitäis saada hoidettua päivällä, koska huomenna on eid eikä kukaan korjausmies enää iltapäivällä tai seuraavaan neljään päivään ole tavoitettavissa. Kuka sitä nyt haluais pyhäpäivänä ruokaa laittaakaan? Tai nukkua lämpimässä? Grrrrrr.

Radiohiljaisuus jatkuu nyt vielä seuraavat pari päivää: lähdemme tänään promotoimaan Suomea Lattakiaan ja palaamme tiistaina. Sen jälkeen mulla onkin enää kaksi työpäivää, sillä viikonloppuna alkaa Eid al-Adha eli instituutti on suljettu. Käsittämätöntä!

Mika maa, mika valuutta? Tuo kysymys tulee ensimmaisena mieleen sanasta Syyria. Ennen matkaani olin kylla kuullut kaikenlaista pikkukivaa diktatuurista ja hullusta suvusta joka hallitsee maata rautasella nyrkilla, mutta paikallisesta meiningista noin yleensa minulla ei ollut hajuakaan.

Matka alkoi heti erikoisesti, silla hki-vantaan lentokentalla tormasin kahteen vanhaan tyokaveriin (kolumbialainen ja espanjalainen) jotka olivat menossa samalla koneella Damaskokseen, pieni maailma. Kolumbialainen napattiin alta aikayksikon tulliin enka ole kuullut hanesta sen koommin, ehka huhut tiukasta kurista eivat sittenkaan olleet liioiteltuja. Keskella yota sitten autokyydilla instituutille, pienet rupattelut matkasta ja eikun nukkumaan. Seuraavana paivana herattyani vasta tajusin etta tama instituutti onkin loistava paikka viettaa aikaa hyvassa seurassa (talossa on mm. 6 vessaa jotka ovat tietysta syysta valilla ahkerassakin kaytossa). Tilaa on vaikka muille jakaa ja tyotahtikin taalla tyoskentelevilla on paikallisen ympariston mukainen, eli leppoisa.

Pahaksi onnekseni Kaisa sattui olemaan juuri kipeena kun saavuin, joten jouduin ottamaan kohtalon rohkeasti omiin kasiini ja lahtemaan vanhaankaupunkiin seikkailemaan pienille ja sympaattisille kujille. Nopeasti tajusin etta paikalliset ovat erittain ystavallista ja avointa sakkia, eika Kairolle tuttua murahtelua juurikaan kuule. Edelliset matkalaiset olivat jo kokeilleet melkein kaikkea mahdollista hammamista moskeijoihin joten keskityin lahinna ihastelemaan paikallista toimintaa katutasolta ja kahviloista. Viikon vanhaa kaupunkia (ja vahan uuttakin) nahneena voin sanoa etta maa ei ollutkaan niin kolkko ja koyha kuin aluksi luulin. Tuloerot ovat irakilaisten pakolaisten myota toki jattimaiset mutta kairomaista koyhyytta ei ainakaan yleisesti ole havaittavissa (tieda sitten minne leireille porukkaa on turistien katseilta piilotettu).

Vanha kaupunki on suorastaan maaginen paikka jossa on lansimaalaisia kahviloita, kaiken maailman putiikkeja seka paikallisten suosima suuri tori. Kujilla sijaitsevat Vanhat talot ovat valilla aivan haikaisevan makeita eika katujen yleisilme ole lainkaan epasiisti, painvastoin! Kaupunkia ymparoi kukkulat jonka ravintoloista nakee hienon kaupunkimaiseman kokonaisuudessaan. Tosin taman ravintolamaisemakeikan jalkeen saattaa joutua myos nakemaan iki-ihanaa arabialaista posliiniarkkitehtuuria! Vanhan kaupugin lisaksi mielenkintoinen kokemus oli pohjois-korean rahoittama panoramanayttely 1973 sodasta, jossa muistellaan mahtipontiseen savyyn suurta voittoa vihulaisesta. Jannaa, erittain jannaa... voisi joku museovieraista tokaista.

Lisaksi olen nahnyt jopa yhden luostarin (noin 40min ajomatkan paassa Damasta) joka muistutti enemmankin linnoitusta kuin luostaria, hieno paikka sekin. Mitas viela? Yksi paha kolari jossa auto lensi mukkelis makkelis katolleen vastaantulijoiden kaistalla, hyva ettei meihin tormannyt vaan pelkastaan hiekkaa ja jotain biitteja lensi bussin laseihin. Betoniporsas pelasti meidat talla kertaa.

Kaikenkaikkiaan suosittelen lampimasti Syyriaa kaikille matkailusta kiinnostuneille seka kiinnostumattomille. Ongelmista huolimatta paikassa on jotain sellaista aitoutta mita ei Suomesta loyda. Tama talla eraa. Mielenkiintoista muuten nahda onko Kolumbiaano jo paassyt tullista, meilla kun on sama paluulentokin!

- Iso O

Kirjoitin uutiskirjeeseemme artikkelin, jonka nyt kirjoittajan oikeuksin kopioin tännekin. Koko uutiskirjeen –ja ah niin hienon suunnittelutyöni- voi katsoa pdf-tiedostona instituutin sivuilta.

( Syyria ja Iran pitävät kiinni läheisistä suhteistaan )